Timo

 

Juha Vainion Rahaston 6000 euron tunnustuspalkinnon saa vuonna 2014 laulaja ja lauluntekijä Timo Kiiskinen.

Juha Vainion Rahaston hallitus perustelee valintaa seuraavasti:

Jos Timo Kiiskisen tuotantoa pitäisi kuvailla yhdellä lauseella, voisiko se mennä jotenkin näin:

Körttihenkinen kansanlaulu törmää syvän etelän maille eksyneeseen bossanovaan, menee ja ottaa sen kanssa tujauksen fadolla maustettua bluesia savunsinisessä jazzklubissa.

Kiiskisen lauluissa on useinmiten kysymys suurista asioista. Ne kertovat rakkaudesta, kuolemasta, jostain korkeammasta voimasta. Ja kaiken yli käy loputon kaipuu, sen surumielisen lohdullinen sininen sointu. Kun suurista tunteista kertoo ihmisen kokoisilla tarinoilla, pelkistetysti ja tosissaan, kuulijan on helppo ottaa viesti vastaan ja omakseen. Niinpä monista Kiiskisen lauluista on vuosien saatossa tullut osa suurta suomalaista laulukirjaa.

Timo Kiiskinen syntyi Etelä-Savossa, Haukivuoren Kantalassa 30.5.1963. Nuoren Timon matka musiikintekijäksi alkoi Heinolassa, veljen kitaralla. Matkalle mahtuu monta bändiä monipuolisen musiikin ja loistavien muusikoiden seurassa. Varsinkin rythm & blues-vaikutteet jäivät soimaan Kiiskisen lauluihin ja juurevaan tekstimaisemaan.

Angloamerikkalaisen juurimusiikin ohella teksteissä voi aistia supisuomalaisen sielunmaiseman:

“Kyllä siellä mennään suota ja pitkospuita pitkin dylanismiin ja tämmöiseen... ja suomalaiset kansanlaulut ovat valtavan iso aarreaitta. Ehkäpä päässäni oleva hässäkkä on sekoitus Neil Youngia ja Eino Leinoa.”

Sanoo Kiiskinen itse. (Selvis 4/2007)

Omien laulujen teko alkoi parikymppisenä, ensimmäinen albumi Toinen kuu ilmestyi v. 1992. Siitä alkoi tuotteliaan lauluntekijän omaääninen ja monipuoinen taival, joka edelleen jatkuu vahvana ja tunnistettavana.

Yli 10 oman albumin ohella Kiiskinen on vieraillut mm. Kari Tapion, Jorma Kääriäisen ja Suvi Teräsniskan albumeilla, niin laulajana kuin lauluntekijänä. Hänen kynästään on syntynyt lauluja myös Samuli Edelmannille, Sami Saarelle, Vesa-Matti Loirille ja lukuisille muille kotimaisille eturivin artisteille. Viimeisimpänä saavutuksena mainittakoon laulutekstit Matti Mikkolan sävellyksiin Pepe Willbergin tänä vuonna julkaistulla, menestyksekkäällä Saimaa-albumilla. Niissä musiikin majesteetillisuus ja pienet yksityiset tarinat kohtaavat ainutlaatuisella tavalla. Kun kaikki tarpeeton on riisuttu pois, muistojen ja kohtaamisten herkkyydestä ja hauraudesta syntyy jotain jotain paljon yhden miehen elämää suurempaa.

Kiiskisen laulut muotoutuvat niin esittäjiensä omiksi, että tekijän nimi haihtuu helposti kuulijan tajunnasta. Mutta hänen oma, pelkistetty kitara-lauluversionsa Sami Saaren tunnetuksi tekemästä Ainutkertainen-kappaleesta paljastaa ytimen: lauluntekijä voi huoletta lähettää laululapsensa maailmalle elämään omaa elämäänsä, kun sen sielu on vahva, kuin hyvää puuta.

"Junnu Vainio palkinto on tunnetuin suomessa annettava lauluntekijäpalkinto. Otan sen onnelisena ja nöyränä vastaan, tietoisena siitä, miten hienoon seuraan olen päässyt.


Vuonna 1992, samana päivänä kun ensimmäinen levyni tuli painosta sveitsistä suomeen, olin keikalla Tampereen hotelli Ilveksessä. Alakerrassa oli baari jossa teimme soundtsekin hyvissä ajoin. Tuli showtime ja astuin lavalle. Otin kitaran ja laitoin vahvistimen päälle. Käännyin ja tartuin mikkiin laittaakseni sen oikeaan asentoon. Menetin tajuntani samassa hetkessä, sain sähköiskun josta en päässyt irti. Tietoisuuteeni jäi vain ajatus; sähköstä on kysymys - näinkö minä kuolen. Olin sähkössä kiinni noin kymmenen sekuntia, kunnes bändimme basisti veti kitarasta piuhan irti. Olen hänelle elämäni velkaa. Heräsin lattialla, jonne lensin muutaman metrin kaaressa iskun voimasta. Ambulanssi haki minut sairaalaan, jossa sydämeni todettiin kestäneen kymmenen sekunnin koko vartalon päästä jalkoihin läpäisseen sähköiskun. Sisäelimet olivat kuulemma jonkin verran palaneet, ei muuta. Lääkärin lähdettyä jäin yksin tyhjään sairaalahuoneeseen, järkyttyneenä, mutta elossa. Otin sairaalaradion käteeni, se oli verhottu pehmeällä valkoisella tyynyllä, laitoin sen korvalleni, ja pään tyynylle. Juuri sillä hetkellä Eino Grön aloitti Junnu Vainion laulun lauseen; tänään loppuelämäsi ensimmäinen päivä on, liityt ihmisenä joukkoon ihmisten. Iso mies itki, ja syystä.


Laulujen tie on arvaamaton. Niiden kohtalo on liittyä ihmisten elämään mitä kummallisimmalla tavalla. Sitä ei voi suunnitella, sitä ei voi määrätä. Laulut elävät omaa elämäänsä, niiden tekijät ja kuulijat omaansa. Joskus ne tiet risteytyvät, silloin sanotaan että tapahtuu jotakin elämää suurempaa. Olisiko se kuitenkin juuri sitä elämää."

Timo Kiiskinen